Arvoisa juhlaväki, läheiset, riemuylioppilaat, opettajat ja rehtorit sekä vastavalmistuneet ylioppilaat.
Kylmä talvi on vaihtunut vähemmän kylmään kesäkuuhun ja on jälleen aika perinteiselle ylioppilasjuhlalle. Tänään tämä jokavuotinen juhla on aivan erityislaatuinen, sillä juuri me saamme olla parrasvaloissa valkolakit päässä. Perinteiseen ylioppilasjuhlaan kuuluu ylioppilaan puhe, ja tänä vuonna minä olen saanut kunnian tämän pitää.
Tämän puheen suunnittelu alkoi luonnollisesti sillä, että kelasin koko lukioaikamme mielessäni ja mietin kuluneiden vuosien tapahtumia. Ensimmäisenä mieleen tulee se, että kolmen vuoden aikana ehdimme kokea kaikenlaisia tavallisesta poikkeavia asioita. Jos siis tavallista enää tunnemmekaan.
Lähes koko ensimmäisen vuoden ajan kasvojamme koristivat kasvomaskit ja kaikkien erikoisimpienkin koronasäädösten noudattaminen oli arkipäivää. Siksi lukion toisena vuonna maskien pikkuhiljaa jäädessä osaksi historiaa oli luokkatovereiden ja etenkin opettajien koko kasvojen näkeminen melko shokeeraavaa ja mielikuva heistä oli erikoisen ulkonäön takia rakennettava uudestaan.
Toisena vuonna Euroopan ympärille leijui tumma sodan pilvi, mikä johti energiakriisiin ja historiallisen korkeaan inflaatioon, mikä kaikki antoi lisätaakkaa kolmatta vuotta eli abivuotta varten.
Voisi siis sanoa, että ei millään tavalla perinteinen lukioaika meillä ollut.
En kuitenkaan aio sanoa sitä. Meillä itseasiassa oli aika tavalliset lukiovuodet. Me nimittäin opiskelimme, tai ainakin kävimme tunneilla, poikkesimme hyppytunneilla Lidlissä, palkkapäivän sattuessa myös S-marketissa. Joskus saatettiin myös vähän juhlia vapaa-ajalla.
Kun mietin lukiovuosiamme, mieleenpainuvimmat muistot tosiaan ovat ne ihan tavalliset asiat, jotka tuntuivat silloin niin arkipäiväisiltä, että ei niitä olisi uskonut joku päivä muistelevan, saati hieman kaipaavan. Toki erilaiset juhla- ja spesiaalipäivät, kuten wanhojentanssit ja penkkarit, jäävät aivan erityisellä tavalla mieleen, mutta meidän lukioura ei ollut pelkkää tanssia ja hauskanpitoa – se oli arkista ja tavallista, mikä teki siitä myös turvallista.
Turvallisuus on saanut aivan uuden merkityksen Euroopassa Ukrainan sodan alettua. Sitä on alettu arvostamaan ja vaalimaan aivan eri sfääreissä. Turvallisuus ei kuitenkaan tarkoita pelkästään elämistä ilman pelkoa sodasta, vaan turvallisuuden tunne ulottuu ihan lähelle: toistuva ja toimiva arki luo turvallisuutta.
Maailman pelottavista tapahtumista huolimatta koulu se vaan jatkoi pyörimistään ja opiskelu oli aina hoidettava, tapahtui se lähiopetuksena tai tietokoneen välityksellä. Oriveden lukio on toiminut nämä vuodet eräänlaisena turvapaikkana, jossa elämä aina jatkuu, riippumatta toinen toistaan kamalimmista uutisista, maailman julmuuksista tai kenties raskaista tapahtumista omassa henkilökohtaisessa elämässä.
Opettajien ensisijainen tehtävä on yrittää iskostaa päihimme koko lukion oppi kolmessa vuodessa, mutta erityisesti olen kiitollinen kaikille Oriveden mahtaville opettajille siitä, että he ovat olleet luomassa sitä turvallista ympäristöä ja henkeä lukioomme, sitä arjen turvallista jatkumoa.
Vaikka meitä usein otti päähän kaikki mitä opettajat laittoivat meidät tekemään “oppimisemme kannalta”, kuten vaikka ne lukuisat ryhmätyöt, olivat ne osa tätä tärkeää tehtävää. Ne ryhmätyöt nimittäin hitsasivat meitä yhteen ainutlaatuisella tavalla: jos ei muuta juteltavaa oman ryhmän jäsenien kanssa löytynyt, oli luottokeskustelunaihe aina se, kuinka kamalaa tämä on. Vielä pidemmän keskustelun sai aikaan, jos vähän valitti väsymyksestä tai koulutehtävien paljoudesta. Näistä aiheista sai poikkeuksetta hyvän keskustelun, jossa kaikki osapuolet olivat vieläpä täsmälleen samaa mieltä.
Oikeastaan kaikki se, mitä me joka päivä lukiossa teimme, muodosti meistä ikäänkuin yhteisön, joka jatkoi elämistä ja hengittämistä ulkomaailman tapahtumista huolimatta. Tästä turvallisesta yhteisöstä olen kiitollinen rehtoreille, henkilökunnalle ja tietenkin sekä pysyviille että vaihtuville opettajille. Jos mietitte, mitä tarkoitan vaihtuvilla opettajilla, tarkoitan tietenkin meidän opinto-ohjaajiamme, jotka tarjosivat meille varsinaisen Tylypahka-kokemuksen vaihtumalla joka vuosi, aivan kuten pimeydenvoimien opettajat Harry Potterissa.
Eikä tämä lukioarki olisi tietenkään rullannut ilman kotiväkeä. Kiitän siitä, että stressinpurkauksista ja jäätävistä ruokamenoista huolimatta olette tukeneet meitä matkallamme kohti tätä hetkeä.
Olen kiitollinen myös teille kanssaopiskelijoille. Jokainen teistä teki tästä yhteisöstä juuri sellaisen kuin se oli, eikä tämä yhdessä kutomamme villasukka, jota myös lukiovuosiksi kutsutaan, olisi ollut samanlainen ilman jokaista teistä.
Tänään juhlimme meitä, vastavalmistuneita ylioppilaita. Tänään me juhlimme sitä, me kaikki selvisimme tämän unohtumattoman ja opettavaisen, mutta myös raskaan polun päähän. Ilman teitä ei olisi kokemus lukiosta jättänyt yhtä lämpimiä muistoja, mitä me nyt saamme kantaa mukanamme. Riippumatta siitä, muodostavatko todistuksen kirjaimet kuuluisan ruotsalaisyhtyeen nimen tai onko todistuksesi kenties täys ämmä, ansaitsemme kaikki olla tänään huomion keskipisteenä ja ylpeitä saavutuksestamme. Olemmehan kaikki täällä valkolakki päässä. Penkkareissa lauloimme, että lakki on ainut mitä päähän jää, mutta jäi meille kalliin lippiksen lisäksi onneksi jotain muutakin. Kiitos siitä jokaiselle meistä.
Vaikka integraalin ja derivaatan sekä Stalinin kuolinpäivän tietäminen ovat tosi siistejä oppeja, arvokkain oppi kuluneelta kolmelta vuodelta on se, että elämän kulmakivi eivät ole saavutukset, materia tai mikään muu pinnallisuus, vaan hyvä, toimiva ja turvallinen arki, joka kannattelee vaikeidenkin aikojen yli läheisten ihmisten ympäröimänänä.
Mutta pakko se on myöntää: heti seuraavana tällä arvokkaiden oppien listalla on kuitenkin se, mitä opettajamme ja apulaisrehtorimme Janne opetti meille: Yhdysvalloissa liskoihmiset yrittävät valloittaa maapallon pizzerioiden takahuoneista käsin. Onneksi opimme tämän jo lukiossa, jotta emme tulevaisuudessa vahingossakaan eksyisi amerikkalaisen pizzerian takahuoneeseen. Siinä voisi käydä tosi huonosti!
Kiitän yhteisistä vuosistamme ja toivotan turvallista matkaa kohti uusia seikkailuja ja opinahjoja. Mikäli tulevaisuuden suunnitelmat eivät ole vielä aivan selvillä, ei se haittaa, sillä kuten pääministerimme kerran totesi: ”ei ole mitään masterplääniä, on vain ihminen”.