Arvoisa juhlaväki, läheiset, riemuylioppilaat, opettajat ja rehtorit, sekä ylioppilaat
Kirjoitukset. Poikkeustila. Tyhjiö. Tie tähän pisteeseen, tähän saliin ja juuri näihin juhliin, oli kaikkea muuta kuin valssia.
Olimme valmistautuneet tätä hetkeä varten jo lukion ensimmäisestä päivästä lähtien, mutta rehtorin sijaan ylioppilastodistuksen ojensi minulle postinkantaja. Raastavien kuukausien ajan ehdimme jo pelätä, että odotettua juhlapäivää ei koskaan tulisikaan. Toisin kävi, tässä me olemme.
Kiitos juhlan järjestäjille, jotka mahdollistivat tämän yhteisen tilaisuuden. Erityiskiitos kotiväelle, joka on saapunut juhlistamaan ylioppilaita hankalista olosuhteista huolimatta. Kiitos lukiomme opettajille, te kannustitte meidät alkuun, maaliviivan yli ja vielä pitkälle tulevaan. Me emme unohda näkemäänne vaivaa.
Meidän vuosiluokkamme ei ole ollut vastuullisuuden perikuva, mutta pesemme kätemme kevään kaaoksesta. Toki, moni juokseva asia on laskettu opiskelijakollega Eetun vankoille hartioille läpi lukiovuosien, mutta pandemian pysäyttäminen ei sentään ollut yksi niistä.
Poikkeustila sekoitti nuotit ja viivastot, ja horjutti tunnollisimmankin opiskelijan alas tuoliltaan. Ylioppilas, jos koet alisuoriutuneesi, älä säti itseäsi. Kaikki valkolakit ovat tasa-arvoisia. Ja ajatelkaa miten siisti tarina jälkikasvulle suurenneltavaksi: oi kyllä, kaasunaamarit päässä käytiin ruotsit kirjoittamassa. Kun lapsi kysyy lisää yksityiskohtia, kuvaile pandemian trendiasustetta nokkamaiseksi ruttomaskiksi, ihan vain dramatiikan vuoksi.
Ollakseni rehellinen, tämä vuosi ei ole ollut sitä, mitä kuvittelin historiallisesti mullistavan ajanjakson olevan. Viimeiset 24 viikkoa ovat sisältäneet huomattavasti vähemmän dystopiaa. Menneet kuukaudet olen vain istunut kotona, niin kuin kaikki muutkin, odottaen että jotain tapahtuisi. Ja tapahtuihan sitä. Maailma tuntuu syttyneen spontaanisti tuleen, mutta todellisuudessa palo syttyi jo kauan ennen meidän aikaamme ja roihu on nyt voimistunut huomiota herättäviin mittoihin.
Mutta mitä olisi poikkeuskevät ilman mahtipontista crecendoa? Alati mureneva maailma muutti pääsykokeet sähköisiksi. Pakenimme pääsykoepaineita piiritanssin pyörteisiin ja yritimme löytää muuta ajateltavaa.
Kuluneen kevään aikana tein kaksi fundamentaalia havaintoa maailmasta.
Havainto yksi: Elämme tiedon aikaa. Emme vain yleisen tiedon, vaan myös salatun, vaietun ja mullistavan tiedon aikaa. Enkä tarkoita vain koulutuksen tarjoamaa tietoa, vaan kokonaisia yhteiskuntia, jotka sijoittuvat – maailman trendin mukaan – loputtoman infovirran varrelle. Virrasta poimimamme tieto syventää oppiamme, syventää siihen asti kunnes saapuu hetki jolloin vannomme tietävämme paljon, ehkä jopa kaiken. Sen hetken koittaessa me istumme omalla kuistilla, soitamme banjoa ja pohdimme, että olisikohan kaikki tarpeellinen tieto nyt tässä. Totuus on, että tuo hetki on vasta sammaloitunut maamerkki oppimisen sorapolun alkumetreillä.
Havainto kaksi: Myös hiljaisuudella on kaiku. Me voimme päättää, mitä poimimme tietovirrasta. Samalla tavalla voimme myös päättää, mitä me jätämme poimimatta. Loppujen lopuksi me homo sapiensit olemme mukavuudenhaluisia olentoja. Me pitäydymme siinä tiedossa, joka ei riitele henkilökohtaisen ajatusmaailmamme kanssa. Tietämättömyys on pelottavaa – on pelottavaa miten yksi omalle ajatusmaailmalle vieras väite kuplan ulkopuolelta riittää kaatamaan kuistin ja polttamaan banjon poroksi.
Kuitenkin kaikista epämukavimmat keskustelut ovat ne, jotka opettavat eniten. Mutta mitä monet ihmiset tekevät? He valitsevat hiljaisuuden vieraan melodian kuuntelemisen sijaan, sillä uuden oppiminen tarkoittaisi tietovajeen myöntämistä. Mukavuutemme tulee aina ensimmäisenä – mutta millä hinnalla?
On karua ymmärtää oma tietämättömyys, se on sitä ihmisyyttä. Minua rohkaisee ajatus siitä, että emme todellakaan voi tietää kaikkea:
Miten kamalaa olisi tietää vastaukset kaikkiin arvoituksiin ja tuudittautua helppoon turvaan. Mikä vääryys olisi yrittää kutistaa kaikkeus hallittavaksi. Mikä vääryys olisi yrittää yksinkertaistaa jotain niin kaunista ja monimutkaista, kuin tämä maailma jossa elämme. Sillä eikö juuri tiedonjano ja maailman ikiaikainen laulu tee elämästä kokemisen arvoista? Minulle päämääristä suurin on se, että voisimme vuosien ja vuosien jälkeen katsoa tähtien takaiseen pimeyteen ja todeta täysin sydämin, että minä en tiedä yhtään mitään. En edes sitä, miten banjoa soitetaan.
Arvoisat ylioppilaat. On aikamme astua maailmaan, jonka joku muu on jo meille valmistellut. On meidän vuoromme tarttua maailman säikeisiin ja rakentaa sellainen tulevaisuus, jonka voimme antaa lahjaksi lapsillemme. Tulevaisuus, jossa luonto on itseisarvo. Tulevaisuus, jossa tasa-arvo ei ole mielipidekysymys.
Jokaisella äänellä on sanoma, joka ansaitsee tulla kuulluksi. Kohota siis ne äänet, jotka uhkaavat hautautua yhä syvemmälle kakofoniaan. On aika olla rohkea, vaikka et vielä ymmärtäisikään, mitä se oikeasti tarkoittaa. Älä huoli, etsitään rohkeudelle merkitys yhdessä. Onnea matkaan.
