Ylioppilaan puhe Oriveden lukio 31.5.2025
Arvoisa juhlaväki, läheiset, riemuylioppilaat, opettajat, rehtorit ja ylioppilaat.
Tänään me juhlimme. Emme pelkästään valkolakkia, vaan sitä matkaa, jonka olemme tehneet sitä kohti. Me juhlimme niitä kilometrejä, jotka kuljettiin läpi sateen ja paisteen, kivikon ja pehmeän sammaleen. Tällä vaelluksella on ollut eksymisiä, pysähdyksiä ja uusiksi valittuja reittejä, ja juuri siksi tämä hetki tuntuu niin merkitykselliseltä.
Aloitimme kouluvaelluksemme peruskoulussa, kun ensimmäisellä luokalla selässämme oli liian isot reput ja niihin huolellisesti pakattu penaali. Ensi askeleet olivat jännityksestä tärisevät, mutta intoa tulvivat. Ne olivat ensimmäiset askeleet pitkällä matkalla, jonka varrella kengännauhat ovat menneet solmuun useammin kuin kerran. Peruskouluajan me opettelimme kävelemään ja totuttelimme vaelluskenkien tuntumaan maata vasten.
Kolme vuotta sitten tulimme pisteeseen, jossa oli aika valita tuleva reittimme. Me tässä salissa nyt uutuuttaan hohtava valkolakki päässä istuvat päätimme lähteä kulkemaan kohti tätä huippua. Reittimme on ollut raskas ja välillä on tarvinnut kerrata ihan niitä perusteita: mites ne kengännauhat solmittiinkaan, miten jakolasku toimii, mikä lauseen ja virkkeen ero olikaan? Reittiä ei ollut kukaan meille valmiiksi määrittänyt. Oli tyhjä kartta ja kompassi. Edessä häämötti huipulla valkolakki. Sitä kohti me lähdimme kulkemaan.
Päätöksiä on ollut paljon, kompassi kädessä on pohdittu, pitäisikö lähteä pohjoiseen, etelään, länteen vai ihan vaan lounaalle. Vaelluksen varrella on ollut paljon kauniita maisemia, vanhojenpäivä ja penkkarit muistuvat varmaan monella mieleen, mutta osa hetkistä on ollut aivan niitä arkisempia: kavereiden kanssa käytävällä vietetty hyppytunti tai onnistumisen tunne, kun tehtävä ratkesi ensi yrittämällä.
Me kaikki olemme kohdanneet myös omat jyrkät rinteet. Toiselle ne olivat pitkät matemaattiset tehtävät, toiselle äidinkielen esseet, joiden punainen lanka katosi aina johonkin sumuun. Joillekin vaellukseen kuului myös vastatuulta: terveyshuolia, uupumusta, epävarmuutta, elämän haasteita, jotka eivät näkyneet ulospäin, mutta painoivat hartioilla.
Lukiovaelluksemme on tullut loppuun. Meidän jokaisen matka tämän vuoren huipulle on ollut erilainen, jokaisella meillä on ollut eri lähtöpisteet ja erilaatuinen tie. Toisten tie on ollut mutkikkaampi, mieli on muuttunut kesken reitin ja on pitänyt löytää uusia polkuja, kursseja on jäänyt kesken ja suunnitelmia on pohdittu Ilkan huoneessa melko moneen kertaan. Toisten tie on ollut kivisempi, kokeet eivät ole menneet aina läpi ja tehtävien palautukset ovat vaatineet pitkiä iltoja, kun on tuntunut, että valmista ei tule.
Siitä huolimatta olemme kaikki saavuttaneet huipun. Meidän huippumme ei ehkä ole Mount Everest, mutta se on meidän oma saavutuksemme – ja siksi se on aivan yhtä korkea.
Vaikka omin jaloin olemme huipulle kiivenneet, ilman apua ei ole yhtäkään vuorta valloitettu.
Kiitos perheille, jotka odottivat meitä kotileirissä tarjoamassa lepoa ja lämpöä, kun voimat olivat vähissä. Kiitos ystäville, teille, joiden kanssa on naurettu, itketty, eksytty ja löydetty taas takaisin polulle.
Kiitos rehtorit, kiitos lukion muu henkilökunta. Te olette mahdollistaneet matkamme.
Kiitos opettajille, jotka kulkivat kuin kokeneet oppaat kanssamme – joskus edellä näyttäen suuntaa, joskus rinnalla tukien, ja joskus kauempana antaen meidän etsiä reittimme itse. Opettajat eivät ole opettaneet vain oppiainettaan – vaan sitä, miten opitaan, ajatellaan, kyseenalaistetaan.
Yli 200 vuotta sitten Johann Wolfgang von Goethe sanoi: ”Opettaminen saa aikaan paljon, mutta kannustaminen saa aikaan kaiken.” Näiden kolmen vuoden aikana olemme saaneet opettajiltamme paitsi hyvää opetusta myös kannustusta. Opettajat ovat halunneet tarjota meille kaiken.
Te opettajat olette nähneet meissä jokaisessa mahdollisuuden – ja kohdanneet meidät suurella sydämellä. Olette olleet läsnä silloinkin, kun emme sitä osanneet pyytää, kehoittaneet lepäämään, kun olette huomanneet askeleen painaneen liikaa, kannustaneet jatkamaan, kun emme ole olleet varmoja suunnasta, ja toisinaan patistaneet jatkamaan, kun ainoa vaiva on ollut aikaansaamattomuus.
Teidän kaikkien matkalla mukana olleiden opit mielessä ja se lämpö ja rakkaus sydämessä, jolla meitä matkalla opastitte, me lähdemme nyt uusille vuorille.
Kun katson eteenpäin kohti tulevia reittejä, on pakko myöntää, että pelottaa. Me valmistumme maailmaan, joka ei ole valmis. Tänä päivänä maailma on täynnä hätää ja kärsimystä, on ilmastokriisi ja sotia. Uutisia lukiessa tulee välillä miettineeksi, mitä tästä tulee. Miten tulen selviämään vaellukseni seuraavalle huipulle, kun maailma, jonka läpi tulee kulkea, on näin epävakaa? Meille kuitenkin annettiin valmiudet kohdata nämä maailman ongelmat.
Koulutus ei anna valmiita vastauksia kaikkiin kysymyksiin, mutta se antaa välineet etsiä niitä. Tässä maailmassa koulutus on enemmän kuin tutkinto. Se on kyky ajatella kriittisesti, kyseenalaistaa, keskustella ja ymmärtää. Se on se peruskallio, jonka päällä vaellus sujuu turvallisesti. Tasa-arvoisen koulutuksen varaan rakennetaan kestävämpi, oikeudenmukaisempi ja inhimillisempi yhteiskunta. Siksi koulutuksen arvoa ei mitata pelkästään arvosanoissa tai todistuksissa, vaan siinä, miten se näkyy meidän tavassamme kohdata toisiamme ja vaikuttaa maailmaan. Maailmasta ei koskaan tule valmista, eikä varmaan kuulukaan, mutta me voimme vaikuttaa siihen, että siitä tulisi hieman parempi.
Ylioppilaat, meidän joukossamme on tulevaisuuden päättäjiä, opettajia, tutkijoita, taiteilijoita. Ihmisiä, jotka eivät vain sopeudu maailmaan vaan muokkaavat sitä. Meissä on älyä, empatiaa, rohkeutta ja toivoa. Uskon, että emme käytä niitä vain omaksi hyödyksemme, vaan myös muiden hyväksi. On ollut kunnia kulkea tämä matka teidän kanssanne.
Nyt on aika hengähtää syvään, katsella taakse ja kääntää vaelluskengät kohti uusia huippuja.
Onnellista juhlapäivää kaikille!