Istun Oriveden yhteiskoulun salissa kuuntelemassa WWF:n lähettilään kestävän kehityksen luentoa Oriveden lukiolaisille. Huomaan aika pian alun jälkeen, että tässäkö minun on nyt vain istuttava ja kuunneltava – enkö voikaan katsoa kännykästä sitä yhtä juttua – vaikka tulevaa säätä…
…enkö voi hakea työläppäriäni ja pistää paria Wilma-viestiä ja vastata muutamaan työsähköpostiin?
Enkö voi hakea hissan kirjaa ja suunnitella samalla seuraavaa oppituntia?
Tässä samalla kun istun ja kuuntelen, niin voisinhan tehdä jotain muuta, ettei tarvitsisi vain istua ja kuunnella.
Tajuan, että olenhan sentään rehtori, joka voi aina vedota siihen, että nyt minulla on kiire ja mentävä omaan konttoriini tekemään niitä suuria ja mahtavia hallinnollisia paperitöitä – jotain huipputärkeätä.
✬✬✬✬✬
Mutta: olen vain yksi osa meidän yhteistä Oriveden lukiotamme.
Olen samassa veneessä kuin kaikki muutkin. Edellytän, että opiskelijat eivät käytä nyt kännykkää tai läppäriä tai tee muita läksyjä, vaan istuvat ja kuuntelevat. Joten enköhän minäkin tässä nyt vain istu ja kuuntele muiden mukana, kun kerta edellytän muilta tätä samaa.
✬✬✬✬✬
Minne olet mennyt keskittymiskykyni. Mihin katosit 60-vuotisen matkani aikana?
Jos itse olen välillä kadoksissa, niin onko sitten ihme, jos lukiolainen on välillä henkisesti kadoksissa 75-minuuttisen oppituntinsa aikana. Tulee asiaa, jota ei ymmärrä tai asiaa, joka ei kiinnosta. Tai on jotain mielipahaa tai huonosti nukuttu yö, mikä syö keskittymiskykyä juuri nyt.
Tätä mietin hiljattain Tampereen seudun opetusjohtajien kaksipäiväisessä seminaarissa, jossa oli aikaa istua ja kuunnella – ja yrittää keskittyä. Tuli elävästi mieleen, millainen on lukiolaisen päivä pahimmillaan: istumista aamukahdeksasta liki neljään. Jokainen tunti on tärkeä. Jokainen aine on tärkeä. Lukiolaisella ei ole vara enää priorisoida oppiaineita sen mukaan, mistä pitää ja mistä ei tai minkä kokeen tärkeäksi ja mitä ei koe tärkeäksi. Yksikään oppaine ei ole turha – kaikilla on merkityksensä.
✬✬✬✬✬
Kyseisessä seminaarissa tähtiballerina Minna Tervamäki muistutti omassa luento-osuudessaan keskittymiskyvyn merkityksestä ja tärkeydestä. Sekä siitä karusta todellisuudesta, että keskittymiskyky meinaa meidän ajassa olla katoava voimavara. Tervamäki on kokenut saman kuin minä: ei tahdo jaksaa enää keskittyä lukemaan kirjaa. Minäkin olin nuorena innokas lukija. Vaan nyt aikaa kuluu iltasella turhaan netin selailemiseen, kun voisin sinäkin aikana harjoituttaa keskittymiskykyäni lukemalla kirjaa tai kuuntelemalla äänikirjaa.
Kuinka moni lukiolainen on samassa tilanteessa: miten tarttua tuohon pöydällä odottavaan kirjaan…
Miten lukiolainen voi selvitä lukiosta ilman riittävää keskittymiskykyä? Ei mitenkään. Vaikka kuinka käytettäisiin oppitunneilla pelillisyyttä ja tehtäisiin kaikki mutkattoman mukavasti kokeilemalla sitä ja tätä, on edessä kuitenkin yo-kirjoitukset, jossa ei ole kännykkää, jota näplätä. Ei voi jutella kenenkään kanssa ja jos haluat tosissasi tehdä töitä, istut ja teet hiljaa töitä kuusi tuntia.
Tiedän myös abeja, jotka pian yo-kirjoitusten jälkeen lähtevät lukemaan pääsykokeisiin. Eräs entinen oppiliaani, joka pääsi oikeustieteelliseen, vastasi kysymykseeni, miten hän oli lukenut oikeustieteellisen pääsykokeisiin:
”Joka aamu aloitin klo 8 ja luin kello 11 asti. Pidin puolivälissä vartin mittaisen tauon. Kello 11–12 pidin lounastunnin ja yritin myös aina ulkoilla ja sitten jatkoin lukemista klo 12. Iltapäivällä pieni breikki kera ulkoilun ja jälleen lukemista klo 16 asti.”
Vaatii paljon – ja harvastapa meistä tuohon onkaan. Mutta hänen tapauksessaan jatko-opiskelupaikka irtosi ensimmäisellä yrittämällä. Nuori oli pistänyt itselleen ison tavoitteen, johon hän pyrki päämäärätietoisesti ja pääsi siihen.
Mutta jos keskittymiskykysi infotulvaisessa nykyajassamme alkaa rakoilla, niin mites sitten?
Vaadin nuorilta opetuksessani paljon. On erinomaista, että pääsen välillä itsekin istumaan oppijan paikalle huomaamaan, miten vaativaa on istua, kuunnella ja keskittyä. Ja yrittää oppia. Oppijan roolin vaikeus ei saa koskaan unohtua yhdeltäkään opettajalta.