Hyvät sukulaiset, ystävät, opettajat, riemuylioppilaat ja tietenkin te upeat tuoreet ylioppilaat!
Yhdeksän vuotta sitten istuin ensimmäistä kertaa tässä salissa katsomassa ylioppilaiden lakitusta. Vanhin siskoni valmistui silloin. Katsoin vasta lakitettuja ylioppilaita lähes palvoen. He olivat saavuttaneet jotain suurta. Ylioppilaaksi pääseminen ei merkinnyt vain valkolakkia ja juhlamekkoa. Se merkitsi kauneutta, viisautta ja erityisesti aikuisuutta, taitoa huolehtia maailmasta ja omasta itsestä. Silloin syttyi unelma: haluan ylioppilaaksi.
“Sinun tiesi on kyllästetty tiedolla ja taidolla,
tahattomalla pahalla – kuljet sitä kevyin,
varovin askelin”
Yhdeksän vuotta sitten katsoin maailmaa hyvin eri tavoin kuin nyt. Ajattelin, että elämässä tärkeintä ovat päätöskohdat, huippuhetket. Nyt ymmärrän, että kyse ei niinkään ole siitä mitä saavutamme. Olennaisempaa on polku jonka valitsemme, ihmiset joita kohtaamme ja kanssamatkaajat joiden rinnalla vaellamme.
“Olet onneksi avarakatseinen ja aulis,
ystävällinen myös itsellesi,
tietoinen virheistäsi”
Valitsemamme reitin lisäksi ratkaisevaa on se, miten suhtaudumme matkantekoon. Yhdeksän vuotta sitten tiesin, että muita kohtaan tulisi olla ystävällinen. Kukaan ei kuitenkaan kertonut, että ystävällinen tulee olla myös itselle. Vuosien saatossa olen ymmärtänyt, että tärkeää on oppia hyväksymään valinnat ja virheet, joita meistä jokainen matkallaan tekee.
Oikeastaan koko matka ylioppilaaksi on ollut täynnä valintoja ja virheitä. Jokainen väärä valinta ei silti osoittaudu virheeksi vaan välietapiksi kasvussa yhä vahvemmaksi. Joskus poden huonoa omaatuntoa Netflixin katselusta tai opiskelumotivaation kadottamisesta. Toisaalta romanttinen elokuva voi auttaa ymmärtämään omia tunteita ja niukin naukin läpäisty ruotsin kurssi helpottaa kommunikointia uuden tuttavan kanssa.
Virheet ja valinnat ovat laajentaneet tapaamme suhtautua maailmaan. Yhdeksän vuotta sitten minun ja ikätovereideni ajatukset pyörivät lähinnä edellisen viikonlopun mummolakäynnissä ja seuraavan viikon kaverisynttäreissä. Lukiolaisina ajattelemme yhä arkipäiväisiä ja hauskoja asioita, mutta lisäksi pallottelemme haastavampia ja suurempia kysymyksiä: Mitä teemme lukion jälkeen? Miten arkiset tekomme vaikuttavat ympäristöön? Miten hyvinvointivaltion tulevaisuus turvataan? Monimutkaisten asioiden pohtiminen voi olla raskasta, siksi haluaisin olla yhtä huoleton kuin yhdeksänvuotiaana. Silloin elämä oli tässä ja nyt ja osasin heittäytyä jokaiseen hetkeen.
“Olet murroksessa,
käänteiden kohdassa
ja jokainen huokauksesi kirjoittaa historiaa
Älä kätke ääntäsi,
saati suojele sieluasi kaikelta, mitä ikinä keksitkin pelätä”
Yhdeksänvuotias Laura oli oikeassa. Yksi elämämme huippukohdista on tulla ylioppilaaksi. Tämän hetken jälkeen moni asia muuttuu, mutta silti moni pysyy samana. Koen yhä olevani sama ihminen kuin yhdeksän vuotta sitten ja uskon olevani sama ihminen vielä 27-vuotiaana. Toivon silloin olevani vielä nykyistä rohkeampi ja vahvempi. Tulevina vuosina me ylioppilaat teemme monia tekoja, jotka tuntuvat tekohetkellä pieniltä ja merkityksettömiltä, mutta myöhemmin niiden merkitys kasvaa. Usko itseesi, usko siihen, että jokainen tekosi voi muuttaa maailmaa.
“Sinun tiesi on pitkä, mutkia täynnä,
kyllästetty hopeisella asfaltilla
Sinä osaat ja sinä pystyt
ja sinä löydät tiesi kotiin”
Haluaisin sanoa yhdeksänvuotiaalle Lauralle, että asiat järjestyvät. Tässä nyt seison lakki päässäni. Unelmat toteutuvat: me teimme sen, meistä tuli ylioppilaita, vaikka se ei ole ollut helppoa. Me ylioppilaat olemme kauniita, viisaita ja aikuistuneita, kuten lapsena ajattelin. Mutta silloin en ymmärtänyt, kuinka vahva täytyy olla selviytyäkseen täysistä lukujärjestyksistä, koeviikoista, ylioppilaskirjoituksista ja arjen yllätyksistä – elämästä ylipäänsä.
Hyvät ylioppilaat, meistä jokainen on ansainnut tämän hetken, sillä me kaikki olemme ylittäneet itsemme.
puhe Laura Heikura
runositaatit Saara Tarkkanen
(runo kokonaisuudessaan)