Arvoisa juhlaväki, läheiset, riemuylioppilaat, koulumme oppilaat, opettajat ja rehtori sekä vastavalmistuneet ylioppilaat.
Suomessa on 380 lukiota. Tämä tarkoittaa että minun lisäkseni 379 vastavalmistunutta ylioppilasta tulee pitämään tämän perinteisen ylioppilaan puheen. Uskallan väittää, että useimmissa puheissa esille nousee eräs maailmaa riivannut tauti, kenties Ukrainan ja Venäjän välinen tilanne, ehkä jopa eräs puolustusliitto. Siksi minä en niistä tänään puhu.
Sen sijaan aion viedä teidät pienelle aikamatkalle, tarkkaan ottaen vuoteen 2010 – ”vanhoihin hyviin aikoihin”. Vuonna 2010 nimittäin suurin osa meidän ikäluokastamme aloitti ensimmäisen luokan ja sen myötä koulutien, joka tänään tulee päätökseen.
Puhun hyvistä ajoista, sillä samana vuonna MTV3 aloitti näyttämään Putous-nimistä koko perheen viihdeohjelmaa. Alkamisvuoden lisäksi liitän Putouksen ja koulutien mielessäni vahvasti yhteen. Ensimmäisenä tulee totta kai mieleen hokemien viljeleminen keskusteluissa, jotka loivat naurua ja iloa etenkin ala-asteen välitunneille. Onpa tässä koulutien varrella tullut myös törmättyä hahmoihin, jotka kaikessa erikoisuudessaan ja hauskuudessaan olisivat varsin hyviä kandidaatteja jopa sketsihahmokilpailuun.
Ja pakko se kai on myöntää: opiskelumme on iltapäivän tunneilla liian usein muistuttanut lähinnä huonosti kirjoitettua sketsiä.
Vahviten kuitenkin liitän tämän hetken Putoukseen erään hahmon kautta. Vuonna 2020 esiteltiin Pilvi Hämäläisen luoma Kurjakylän TiIltu, joka on parodisoitu versio 1800-luvun Suomessa nälkävuosien keskellä elävästä suurperheen lapsesta.
Jo Tiltun ensikertaa studioon saapuessa kiinnitin huomiota hänen tapaansa tervehtiä juontaja Roope Salmista. Tiltu nimittäin muisti aina liittää sukunimen Salminen eteen tittelin ylioppilas. Nykypäivän ihmiselle ei ehkä ensimmäiseksi tulisi mieleen puhutella ylioppilaana rap-artistia, jonka tunnetuin biisi on nimeltään Madafakin darra.
Vaikka Tiltu on vain sketsihahmo, kertoo tämä tapa siitä todellisesta kunnioituksesta, jota ylioppilaat nauttivat niin 1800-luvun Suomessa kuin tänä päivänäkin. Meidän on varmaan turha odottaa, että meitä tästä eteenpäin puhuteltaisiin aina ylioppilaina. Mutta olen monen kuullut viime aikoina toteavan lukion olevan Suomen vaikeimmin suoritettava koulu. Saamme siis olla ylpeitä niin saavutuksestamme, mutta myös siitä, että painettuamme valkolakin päähän liityimme osaksi sitä jatkumoa, joka aikoinaan kertoi sivistyksestä ja kulttuurista – liityimme osaksi sitä jatkumoa, jota Tiltu oli opetettu niin orjallisesti kunnioittamaan.
Näin suurista asioista puhuttaessa voidaan varmasti todeta, että emme tähän olisi pystyneet kukaan yksin. Tässä kohtaa haluankin esittää erityiskiitokset meidän rakkaille opettajille.
Useimmat nuoret saapuvat lukioon itseluottamusta puhkuen ja lukio saatetaankin kokea vain välietapiksi nykyhetken ja maailmanvalloituksen välillä. Opettajien tehtäväksi jää usein oppilaiden itseluottamuksen uudelleen kokoaminen, kun ensimmäiset kurssiarvosanat saapuvat ja tarvittava työmäärä realisoituu. Vaatii niin taitoa opettaa kuin taitoa rohkaista, jotta nuoren saa jatkamaan opiskeluja tai joskus jopa pysymään lukiossa. Siinä te onnistuitte, sillä olemme tänään valmiita lähtemään sitä samaa itseluottamusta puhkuen kohti uusia haasteita.
Erityisesti opettajien arvostusta silmissäni nostaa heidän osoittamansa kyky sopeutua muuttuviin olosuhteisiin. En vieläkään oikein ymmärrä, miten niin perusnormin kuin lähiopetuksen muuttuessa opetusta onnistuttiin jatkamaan ja sen laatu onnistuttiin pitämään korkealla tasolla ilman minkäänlaista käytännön kokemusta. Eiväthän ne diat aina näkyneet eikä se äänikään aina kuulunut, mutta jokainen meistä tiesi, että yhden viestin päässä on ammattitaitoinen henkilö, joka välittää meidän asioistamme.
Toinen taho, jota on kiitettävä, on totta kai kotiväki. Lukiolaisen kämppiksenä eläminen ei aina ole helppoa. Etenkin huoltajille lankeaa vaikea tehtävä, kun nuorta pitäisi samaan aikaan puskea kohti maailmaa, mutta toisaalta tarjota turvaverkko, johon nojata epäonnistumisten kohdatessa. Puhun varmasti kaikkien ylioppilaiden puolesta kiittäessäni huoltajia, lähisukulaisia, ystäviä ja kaikkia niitä, jotka ovat olleet mukana tänään valmistuneen ylioppilaan taustajoukoissa.
Vaikka opettajat ja kotiväki ovat luoneet raamit tälle matkalle, me ylioppilaat olemme tämän show’n tähtiä. Onnittelemisen lisäksi haluan myös kiittää joka ikistä teistä.
Valmistuimme Oriveden lukiosta ja meistä monen juuret ovat syvällä Oriveden maaperässä. Kuten pikkukaupungeissa yleensä, myös Orivedellä piirit ovat pienet. Monet meistä ovatkin tunteneet toisemme jo kauan ennen lukioon saapumista. Esimerkiksi Kultavuoren 2010 vuoden 1A-luokan neljästätoista oppilaasta minä ja kuusi muuta valmistumme osana tätä ryhmää. Terveiset vaan opettajallamme Päiville: hyvin jäi A, B ja C mieleen, joillekin myös E ja L.
Ehkä juuri nämä pitkäaikaiset kaverisuhteet ovat luoneet pohjan tälle uskomattomalle ryhmähengelle, joka meillä on. Loppusilauksen porukkaan ovat kuitenkin luoneet lukioon saapuneet uudet tuttavuudet, ja näin paketti on valmis.
Olen saanut kokea lukion aikana sellaista yhteenkuuluvuuden tunnetta, josta suuremmissa kouluissa voidaan vain haaveilla. Tunnen suurta kiitollisuutta siitä, että olen saanut olla osa tätä ryhmää, joka on uniikki niin lukio- kuin vuosikurssitasolla. Tiedän myös, että keneen tahansa teistä törmäänkin tulevaisuudessa, tulee jälleennäkeminen olemaan iloinen sekä puheen täyteinen. Ja valmistuit sinä tänä keväänä tai et, on teistä jokainen ollut osa tätä upeaa porukkaa, joka on tehnyt tästä osittain raskaastakin matkasta sen kulkemisen arvoisen. Siitä olen teille kiitollinen.
Toivon – ja ennen kaikkea uskon –, että jaatte jollakin tasolla nämä ajatukseni. Mutta jotta saisin yleisön ymmärtämään ryhmämme erityisyyden, päätin kysyä neuvoa vuoden 2011 Putous-sketsihahmokilpailun voittajalta Munamieheltä. Hän ehdotti, että kuvailen tätä porukkaa seuraavin sanoin: Pieni koulu, iso sielu.
Ja sitä me Orivedellä todella olemme.